Liinu ja Manta olivat meillä viikonlopun. Ne ovat Iitun koiria ja rodultaan mudeja. Palveluskoiria, sanoivat. Minäkin haluan palveluskoiraksi, jos se tarkoittaa sitä, että palvelut paranevat. En minä valita, mutta ainahan asiat voisivat olla vieläkin paremmin.

Tykkään Liinusta, kun sen kanssa on niin kivaa leikkiä. Manta siis antoi Liinulle luvan leikkiä minun kanssani. Liinu-paran on anottava kaikki luvat Manta-tädiltä. Aluksi Liinu tosin haukkui hirveästi sisällä leikittäessä, ja Iitu sanoikin, ettei se osaa leikkiä haukkumatta. Nyt osaa, kun minä opetin vähän tapoja. Se on nopea oppimaan, Manta on sitä niin kovasti kouluttanut. Ulkonakin leikimme pahemmin haukkumatta. Tunti, vähän toistakin siinä vierähti, kun juoksimme toisiamme jahdaten pitkin pihaa. En edes muistanut varoa lunta. Haikeana istuskelin katsomassa, kun Iitu valmisteli lähtöä tänä aamuna.

Manta onkin sitten eri juttu. Sitä pitää varoa ja väistellä. Ja se söi kaikki minun puruluuni. Kokeilin kyllä rajojani Mantan suhteen aika monta kertaa, mutta vain kerran meni överiksi, niin että piti heittäytyä lattialle pentukiljumaan. Manta oli välillä vähän ymmälläänkin, kun Liinu on niin nöyrä, mutta minä en, vaikka olen paljon pienempi.

Tämä päivä onkin mennyt pääosin lepäillessä. En ole viitsinyt leikkiäkään, vaikka äiti kaivoi kaapista kaikki ennen Mantan ja Liinun tuloa turvasäilöön laitetut leluni. Eikä ulos tee mieli, kun siellä tuulee ja on sitä lunta.