Paljon on tapahtunut sitten viime kirjoituksen. On vähän pidellyt kiireitä lasten kanssa. Aloitan viimeisestä.

Lauantaina lähdettiin äipän kanssa ajelemaan Joensuuhun sinne koiranäytelmiin. Lähtöä edelsi vimmainen pakkaus, jota pakenin häkkini turvaan, kunnes sekin kasattiin ja pakattiin. Matka oli aika pitkä, kun ei edes pysähdelty välillä.

Perillä minua odotti tosi yllätys. Kun ajoimme johonkin pihaan, tuloamme pyrki estämään kauhea lauma isoja mustia koiria juoksemalla edestakaisin auton edessä. Jotenkin tuli mieleen Piski-setä. Äippä sanoi, että ne ovat Martinan snautsereita eikä niitä ole kuin viisi. Kun takaluukku aukaistiin, kaksi hyppäsi heti sisään. Yksi meni etupenkille, kun ovi jäi auki. Kaksi töllisteli muuten vaan lähellä. Niinpä siinä sitten vähän murahdin ilmoittaakseni, että tämä on kyllä meidän auto, äkkiä ulos. Tottelivat, paitsi se etupenkkiläinen. Yksi kyllä murisi takaisin, se oli mies niinkuin minäkin. Hyppäsin kuitenkin rohkeasti heti ulos, kun häkkini luukku aukesi. Miessnautseri murahti, että tämä on minun haaremini, käyttäydy kunnolla, niin saat leikkiä niiden kanssa. Lupasin, joten aloitimme heti haistelun ja leikkimisen. Yksi niistä tytöistä oli meidän Piski-sedän äiti. Mukavimpia olivat kuitenkin ikäiseni Mersu ja vielä nuorempi Rusina. Hienot leikit meillä. Äippäkin ihastui Rusinaan ja uhkasi kidnapata sen meille.

Leikkiminen oli kivaa, kun oli niin iso piha. Kivaa sen sijaan ei ollut, kun jouduin sisälle trimmattavaksi. Kestin sen, ja pesunkin kuin mies. Martina kehui minua. Talossa sisällä tutustuin otukseen nimeltä kissa. Tykkäsin siitä ja pyrin tekemään tuttavuutta. Se sähisi ja näytti kynsiään. Päätiin perääntyä hyvässä järjestyksessä. Myöhemmin kyllä tutustuimmekin, mutta leikkimään se ei suostunut. Siellä oli lapsiakin, mikä on aina mukavaa. Nukuimme yläkerrassa, joten sain vähän harjoitusta portaissa.

Aamulla lähdimme sinne teatteriin. Oltiin jo illalla vähän harjoiteltu näyttelemistä. Ihme ja kumma, teatteri oli sijoitettu isolle kentälle, ja siellä haisi koirien lisäksi hevosille. Koiria oli PALJON ja haukkumista joka suunnalla. Kyllä meinasi mennä pää sekaisin, kun piti vahtia joka suuntaan. Kuulin, kun ihmiset puhuivat näyttelysäännöistä ja tuomareista. Siis näyttely eikä näytelmä. Petyin vähän, kun luulin, etten pääsisi esiintymään.

Katselimme siellä muita koiria, kun esiintyivät kehässä. Martinan snautserit olivat oikein hienoja. Sitten sinne tuli Hanne, joka oli minun ihan ensimmäinen ihmismamini. En kyllä enää muistanut, mutta tykkäsin heti. Hanne ensin harjoitteli kanssani ja vei minut sitten kehään esiintymään. Näyttelin mielestäni melko hienosti. Tuomaria meinasin pussata, kun se työnsi päänsä pussausetäisyydelle. Muistin kuitenkin, että tuomareiden nuoleskelu on sopimatonta, joten hillitsin itseni. Tuomari kehui minua, ja sain punaisen nauhan. Jotkut olivat saaneet lisäksi vaaleanpunaisen, minä en. Pieniä puutteita muka. Myönnän kyllä, että pyrin vähän hypähtelemään välillä. Oli niin kivaa. Toisen kerran jouduin kehään jonkun leuhkan tytön kanssa, ei edes vilkaissut minua, vaikka miten vehtasin. Tyttö voitti. Hanne, äippä ja Martina olivat kuitenkin tyytyväisiä. Olin saanut ERIn ja hienon sanallisen arvion. SAta ja SERTiä en saanut, mutta eka näyttely on eka näyttely. Menen kyllä toistekin.

Näyttelyn jälkeen oltiin nälkäisiä, joten lähdettiin etsimään ruokapaikkaa keskustasta. Parissa ekassa paikassa tarjoiltiin vain olutta, mutta lopulta onnesti. Löysimme terassiravintolan, jossa sai oikeaa ruokaa ja johon koiratkin pääsivät. Ihmiset söivät ja kehuivat ruokaa. Minä sain vain vettä. Ravintolan nimi oli muuten Antique Astoria, jos ihmisväkenne sattuu olemaan nälkäisiä Joensuussa. Koko kotimatkan nukuin.

Kuva on kehästä, jossa olen toisen junnupojan kanssa. Minä olin siis se parempi. Pyydän äipän puolesta anteeksi kuvan huonoa laatua.