Olen viime aikoina havainnut, ettei lumi niin kauheaa olekaan. Sen päällä voi juosta, eikä ole läheskään niin liukasta, kun teillä ja poluilla on ollut. Pihallakin on enemmän tekemistä, kun ei tarvitse tallata vain vanhoja polkuja.

On käyty äipän kanssa jäällä hiihtämässä muutaman kerran. Tai siis minä tietenkin olen juoksennellut. Tosi kivaa, kun on saanut kaikessa rauhassa tutustua maastoon saarien rannoilla. Kerran tosin tuuli niin kovasti, että luulin jonkun pedon pörröttävän takapään karvojani ja juoksin kiljuen karkuun. Vähän oli vaikeaa palata arvokkaana äipän luo, kun se ulvoi naurusta. Toinen erehdys tuli, kun luulin pilkillä istuvaa Sampsaa rosvoksi ja yritin pelotella sen hurjalla haukulla tiehensä. Ja taas minulle naurettiin oikein joukolla.

Tänä aamuna käytiin pitkällä polku- ja hankikävelyllä. Pidettiin vähän luoksetulo- ja seuraamiskoulua. Luoksetulo sujui hienosti, mutta äippä ei ollut tyytyväinen, kun seurasin vaihteeksi kahdella jalalla hyppien. On se kumma, kun mikään ei riitä. Äippä halusi pajunkissoja ja upposi pusikossa hankeen. Kuinka yksinkertaisia ihmiset voivat olla, kun minäkin tiedän, että pusikoissa hanki ei kanna aina edes minua.

Lenkillä tavattiin ystäväni Mörö ja Huru, jotka olivat isäntäväkineen myös hankikävelyllä. Moksu-parka ei ollut päässyt mukaan, mikä harmitti minua. Moksu on sentään kaikista kavereistani paras perässäjuoksija. Eilen harjoiteltiin Moksun kanssa juoksentelua meidän pihalla. Kun Moksu sai minut kiinni ja juoksi vauhdilla ohi, minä ketteränä poikana vaihdoin äkkiä juoksusuuntaa. Ja taas olin edellä.

Taidan tästä painua aurinkopaikkaani lepäilemään. Parasta vähän ladata, kun pojat tulevat huomenna koko päiväksi ja vielä yökuntiinkin. Kivaa ja väsyttävää