Aioin aloittaa uuden harrastuksen, nimittäin neulomisen. Siitä tuli sanomista. Katselin, kun äiti neuloi telkkaria katsellessaan. Näytti mielenkiintoiselta. Kun äiti poistui paikalta, hyppäsin salamana pöydälle ja hain neuleen. Pöydälle hyppiminen on tietenkin kiellettyä, mutta tietyissä tapauksissa sääntöjä voi vähän tulkita. Rupesin neulomaan, mutta ei siitä mitään tullutkaan. Suutuksissani söin puikot palasiksi, onneksi äiti käyttää bambupuikkoja, metallisten kanssa olisi voinut tulla ongelmia. Lopuksi leikin vähän lankakerällä. Äiti ensin vähän hermostui, mutta keräsi sitten jäännökset lattialta ja sanoi, etteivät koirat osaa neuloa, kun niiltä puuttuu peukalo. Äippä joutui katsomaan kaksi hömppäohjelmaa ja yhden turhanpäiväisen elokuvan lankaa selvittäessään. Jupisi jotain, että ei oikeastaan kannattaisi, mutta ei tässä nyt viitsi kaupunkiinkaan lähteä. Minusta kaupungilla olisi ollut kivaa, kun käymme yleensä siellä koirakaupassa, missä saa paljon rapsutuksia.

Olen ottanut haltuun uuden lelun. Se on oikeastaan laitettu Viljoa varten häkkisängyn reunaan kiinni, mutta Viljohan ei kuitenkaan koskaan ole häkkärissä. Lelu on sellainen ukko, jonka housuista kiskomalla sen saa soimaan. Käyn sitä kiskomassa aina välillä. Lupa, ai mikä lupa? Joka lupia kyselee, jää kaikkea hauskaa vaille.

Luvista puheen ollen, olen myös keksinyt, ettei aina tarvitse noudattaa äipän kutsua. Nimittäin, jos on jotain mielenkiintoisempaa tekemistä, kuten pehmolelun hautaamista kukkapenkkiin. Tähän äiti vastasi parantamalla palkintoja. Nyt on taas aina ihan pakko mennä.

Kaikki etuhampaat heiluvat, ja porkkana ei nyt maistu. Toivottavasti tämä on tilapäistä. Onks tietoo?